Vuonna 2045 maapallo kärsii ilmastonmuutoksesta, köyhyydestä ja ylikansoituksesta, ja ihmiset pakenevat ikävää todellisuuttaan virtuaalimaailmaan, jonne myös ihmissuhteet ovat siirtyneet. Eroa nykyiseen siis tuskin huomaa.
Oasis-virtuaalitodellisuus on paitsi ajanvietettä myös mahdollisuus päästä käsiksi satumaisiin omaisuuksiin. Pelin edesmennyt kehittäjä on kätkenyt luomukseensa pääsiäismunan, jonka löytäjälle hän on testamentannut koko omaisuutensa ja Oasiksen hallinnan.
Steven Spielberg on looginen ohjaajavalinta Ernest Clinen Ready Player One -romaanin (2011) filmatisoinnille. Ensinnäkin siksi, että hänet tunnetaan historiallisten draamojensa ohella seikkailuelokuvistaan, toiseksi siksi, että hänen oma tuotantonsa on ollut merkittävä innoittaja Clinen populaarikulttuurista ammentavalle teokselle. Toisaalta juuri tämän vuoksi Spielberg on siivonnut miltei kaikki suorat viittaukset omiin elokuviinsa, mikä tuntuu koomiselta.
Ready Player One on hyvää viihdykettä etenkin 1980-luvun viihteen parissa varttuneille. Nostalgiasiirappi ei peitä kuitenkaan alleen sitä, että kyseessä on lopulta varsin yksinkertainen toimintaseikkailu, jonka asetelma sielutonta korporaatiota vastaan taistelevasta idealistista pakollisine romansseineen on kaavamainen.
Vaikka Ready Player Onen ratkaisun avaimet löytyvät arkadipeleistä, muistuttaa se suurimman osan ajasta valkokankaalle heijastettua pelistriimiä. Kohtauksissa on kuitenkin hyvää energiaa, ja esimerkiksi Stanley Kubrickin Hohtoon sijoittuva osio on kuin doupattu Simpsonien Kauhujen talo -jakso.
Elokuvan sanoma todellisen maailman ainutlaatuisuudesta tuntuu jakomieliseltä, kun se samaan aikaan ylistää näyttöpäätteiden ääressä vietettyjä hetkiä.
J. K. SILVENNOINEN