Elvis. Ohjaus: Baz Luhrmann. 2 h 39 min.
Baz Lurhmannin Elvis on näennäisesti elämäkertaelokuva, mutta sen todellinen genre on oikeastaan ”Baz-elokuva”. Vaikka valokeila on Elvis Presleyssä (Austin Butler), katsotaan häntä etäältä ja ensisijaisesti esiintyjänä, jonka suhde musiikkiin on kuin myrskyisä rakkaustarina.
Asetelmaa korostaa se, että elokuvan kertojaksi – ja erittäin epäluotettavaksi sellaiseksi – on valittu Elviksen manageri Tom ”Eversti” Parker (Tom Hanks).
Luhrmannin aikakausia yhdistelevä, historiallisia vapauksia ottava ja visuaalisesti yltäkylläinen maailma sopii etenkin Elviksen Las Vegas -aikakauteen, jossa oli samaa liioittelua ja mahtipontisuutta. Samalla hän yhdistelee Kunkinkaan tunnetuimpiin hitteihin moderneja sovituksia etäännyttäen niitä alkuperäisestä tulkinnoista mutta alleviivaten niiden ajattomuutta.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Elokuva keskittyy hetkiin, jolloin Elvis on rehellinen afroamerikkalaisille musiikillisille juurilleen. Näin Baz tavoittaa seikat, jotka tekivät Elviksestä suuren – ihonvärin ja ulkonäön lisäksi – eli karisman, äänen ja tulkinnan syvyyden. Sen sijaan Elviksen pop- ja coyntry-kytkökset jätetään vähemmälle – ikään kuin rakastajattaren rooliin. Näin tehdään myös 1960-luvun elokuvauralle, joka rullataan läpi Elviksen omien, tuon aikakauden elokuvien tyyliä parodioivalla kohtauksella.
Elvis oli nuorena kaunis kuin veistos, viimeisinä vuosinaan kuin massiivinen tilataideteos. Metamorfoosia ei suotta liioitella, ja Austin Butler tajuaa olla sopivan vähäeleinen suurissa saappaissaan. Yllättäen Tom Hanks poikkeuksellisessa roolissaan ahneena hyväksikäyttäjänä on lähempänä karikatyyriä.
Kaksikko symboloi laajemmin amerikkalaista viihdeteollisuutta, jossa ihmisestä tuotteeksi muuttunut kultamunia tuottava hanhi näännytetään häkkiinsä. Asetelman irvokkuutta korostetaan viittauksilla friikkisirkukseen ja Nightmare Alleyhin (1947 ja 2021).
J. K. Silvennoinen