Pyörillä kulkeva ruumisarkku
Rush. Ohjaus: Ron Howard. Pääosissa: Chris Hemsworth, Daniel Brühl. 123 min. K-12.
Monet tuntuvat pitävän 1970-lukua formula 1:n kulta-aikana, mikä ainakin osittain liittyy lajissa vielä tuolloin elimellisesti läsnä olleeseen hengenvaaraan. Ron Howardin Rush vetää tästä narusta muistuttamalla jo ensimmäisten kuviensa aikana aikakauden lohduttomista tilastoista.
Metodi on sama kuin Sennassa (2010) mutta tunnelma tyystin erilainen. Asif Kapadian hienossa dokumentissa kuoleman läheisyys rakentaa surumielisen tunnelman, mutta Howardin ja käsikirjoittaja Peter Morganin (Frost/Nixon, The Queen) tulkinta on vaaraa romantisoiva, miltei ihannoiva. F1-auto vertautuu toistuvasti ruumisarkkuun, kuljettajat kuolemaa halveksuviksi sankareiksi.
Rush keskittyy James Huntin ja Niki Laudan vuoden 1976 ikimuistoiseen mestaruustaisteluun, jota värittivät Laudan traaginen ulosajo ja hämmästyttävä paluu radalle vielä saman kauden aikana.
Elokuva kuvaa pikkutunneille juhlivan Huntin (Chris Hemsworth) miehekkäänä playboyna, Laudan (Daniel Brühl) aikaisin nukkumaan menevänä, rotankasvoisena insinöörinä. Legendaarisen, joskin lyhytaikaisen, taisteluparin fyysiset ja persoonalliset eroavaisuudet ovat kiinnostavia mutta tulisivat huomatuiksi ilman kohdevalaistustakin. Miesten välistä kitkaa rakennetaan elokuvassa alasarjoista alkaen; tosielämän ystävyys on kerronnallisista syistä häivytetty.
Etenkin Brühl tavoittaa jotain keskeistä esikuvansa olemuksesta vaikuttamatta imitaattorilta, mutta Huntin ja Laudan välinen dialogi tuntuu pikemminkin alleviivaan ohjaajan ja käsikirjoittajan ajatuksia kuin palalta todellista varikkokeskustelua.
Howard jatkaa liikkumistaan maskuliinisessa maailmassa, jossa naisilla on sija korkeintaan miehisen energian katalysaattoreina. Parasta Rushissa ovat kuvaukseltaan, leikkaukseltaan ja intensiteetiltään komeat kilpa-ajot, joiden rinnalla vauhdikkainkin F1-lähetys vaikuttaa hidastetulta sunnuntai-ajelulta.
J. K. Silvennoinen